Lauantaina pieni poika leikkiä loiskutteli täynnä virtaa. Sitä virtaa johon äiti mielellään liittäisi ihmejohdon imaistaakseen  itseensäkin paukkuja. Loiskuttelu on pienen pojan yksi lemppari puuhista. Loiskutella voi vettä kastelukannusta koiraan, öljypurkista emec-säiliöauton ympäristöön (Rekka-lehden uutiset: Säiliöauto suistui tieltä suoraan päin koulua ja öljy valui pitkin jumppasalin lattioita ja seiniä), mehua pillistä muurahaisille, pissaa päivänkakkaroille, mustikoista mössöä jolla tehdä mustetta leimasimeen, nenän sisältöä pisaroina tietokoneruutuun. Ja paljon muuta. Poika on huomannut, että loiskuttelusta tulee toisinaan tiukkoja ilmeitä, mutta yhdessä paikassa se näyttäisi olevan suosiossa. Onneksi uimahallit on keksitty. Oli varmasti joku lapsi asialla, pohtii poika.

 

Loiskuttelu vesitäytteisessä kaakelilaatikossa on nyt kuitenkin toistaiseksi seis. Tietokoneen ruutu kutsuu. Sunnuntaina särki päätä, arjen ensimmäisenä loiskui sekä pönttö että kuumemittarin lukemat. Mutta ah, helpotus, lääke auttoi. Ei oikeastaan koske mihinkään. Surkea ilme naamalle ja saa silti sääliä monen lukuhetken, mehun ja videon verran.

 

Ihana, tärkeä, rakas sääliroolipeli. Äiti tietää kuvion, tuttu omasta lapsuudesta. Antaa lapsen luulla, että porukat on ihan pihalla. On niin upea olla tarvittu! Hoivaajan rooliin liitelee huomaamatta, hiljaa. Ääneen täytyy tietysti pahoitella pienen pipin potilaan puolesta, mutta sydän sanoo `carpe diem´ ja keho tottelee. Sylittelyä, silittelyä, löpinöitä, lellittelyä…

 

Pojan parantuessa virta suonissa voimistuu. Tietsikan ruutu ei riitä, tuttuja tiukkoja ilmeitä. Onneksi koulu kutsuu: 11 tuntia, 32 minuuttia, 8 sekuntia, 17 sadasosa sekuntia…